Kilpailuviettiä ja kilometrejä

On taas tämä aika kuukaudesta, jolloin tekee mieli syödä kolme lämmintä ateriaa päivässä, kiukutella ja nukkua aina kun siihen mahdollisuus tarjoutuu. Yritän minimoida noista kolmesta kaikkia, mutta uskompa, etten pysty, kun koko ajan nälättää, kiukuttaa ja väsyttää. Niin, sellaista se naisen elämä on.

Eilen oli vapaa päivä ensimmäistä kertaa seitsemän päivän työputken jälkeen ja se tuli kyllä tarpeeseen. Aloitin aamuni käymällä kampaajalla (ABC Hiuskoulu tms) ja tykkäsin suuresti mitä hiuksilleni tehtiin, vaikkei tietenkään kukaan ulkopuolinen edes huomannut eroa. Pitäisi vissiin värjätä hiukset radikaalisti, että joku huomaisi. 10 sentin lyheneminen ja uusi muoto hiuksissa on jotain, mikä ilmeisesti jää helposti huomaamatta.

Kampaajan jälkeen kävelin keskustaan ja piipahdin H&M:llä ja sieltä mukaan tarttui uudet mustat samettihousut, korvakorut, rintakoru ja kaksi mustaa isoa hiuspinniä. Jostain syystä olen viime aikoina innostunut hirveästi koruista, erityisesti korvakoruista. Yleensä pidän samoja pieniä kultaisia renkaita yötä päivää kuukaudenkin putkeen, mutta nyt kesällä olen vaihdellut korvakoruja päivittäin. Kassalla ollessa pukeutuminen oman mielen mukaan onnistuu vain kaulasta ylöspäin, joten korvakoruista olen joskus saanut asiakkailta kivojakin kommentteja.

Attilassa kävin hotkaisemassa erinomaisen opiskelijalounaan ja suhahtelin polkupyörällä takaisin Hervantaan. Kaippa siis aamupäivästä pyöräilin jotakuinkin 16km. Kotona suihkussa käytyäni ja pyörälypuuskutuksen aiheuttamaa poskien punaisuutta laskettuani lähdin käymään passikuvassa. Kuva onnistui oikein hyvin ja minua hymyilytti runsaasti kun vertasin sitä kuvaa mukanani olleeseen ajokortin kuvaan. Mustista alaselkään asti ulottuvista hiuksista on siirrytty juuri hartioille ylettyviin lähes blondeihin hiuksiin. Ulkonäön suhteen ainakin on hieman tullut aikuistuttua.

Päiväunien ja päivällisen jälkeen päätimme M:n kanssa lähteä pyörällä käymään Pirkkalan anoppilassa. Matka sujui nopeasti ja ainoastaan alkumatkasta tuntui, että jalat hyytyvät. Jossain kohtaa matkalla Härmälästä Suupalle eräs tyttö ohitti meidät ja minun päähäni iski taas joku hirveä kilpailuvietti ja niinpä lähdin peesaamaan tuota tyttöä. Kävi kuitenkin niin, ettei hänen vauhtinsa riittänyt lainkaan ylämäessä ja minun oli aivan pakko ( !! :) ) ohittaa hänet. Kun kerran olin yllyttänyt vauhtiani niin hirmuiseksi, en voinut enää hidastaakaan vaan painoin loppumatkan 2km ihan järkyttävällä tahdilla, ettei se tyttö taas pääsisi ohi. Perinteistä minua.

Teen, voileipien ja juoruhetken jälkeen poljimme takaisin kotiin. Tähän suuntaan järkyttävän jyrkkiä ylämäkiä olikin taas ihan riittämiin ja jaloissa alkoi jo tuntua päivällä aiemmin poljetut kilometrit. Jotenkin sitä kuitenkin kivuttiin takaisin kanjonin pohjalta laskettelukeskuksen ylätasanteen korkeuksille. *puuh* Pirkkalan reissusta kilometrejä tuli 31km ja siihen päälle keskustareissuni kilsat 16km, joten yhteensä poljin eilen 47km! Aika paljon. Mutta kannatti se!

Vanajanlinnan pirskeet olivat erinomaiset ja uskon näyttäneeni oikein kauniilta prinsessamekossani. Vanajanlinna itsessään oli todella hieno paikka sitä ympäröivine golf-kenttineen. Ruoka oli aivan erinomaista (suorastaan taivaallista!) ja palvelu parasta mitä ravintolassa olen saanut. Valkoviini, punaviini, likööri, kuohuviini, siideri ja lonkero virtasivat. Lopputulos oli sen mukainen: aamulla päässä jyskytti aika kovaa. Uusia kenkiä en missään vaiheessa saanut ostettua, mutta ei se paljon menoa haitannut paitsi loppuillasta, jolloin pikkuvarpaani olivat niin rakoilla, että tallustin keskustassa taksitolpalle ilman kenkiä. Kannatti lähteä, sillä toista mahdollisuutta tuskin tarjoutuu.