We all had our reasons to be there..

Runosuoni sykkii parhaiten masentuneena, kaltoin kohdeltuna tai muuten vain liian paljon samanaikaisesti tuntevana. Edes kohtuullinen tyytyväisyys nykytilanteeseen vähentää omaa taiteellista ja itseilmaisullista kapasiteettiä. Miksi näin? En ole kirjoittanut runoja vuosiin, viimeksi varmasti ensimmäisenä vuotena yliopistossa, kun nyt minulla lähtee käyntiin jo neljäs vuosi. Mihin hävisi se palava tunne sisältä, jolloin kaikki oli puettava sanoiksi päiväkirjapakinaa kauniimpaan muotoon?

Olen palannut onneksi taas päiväkirjaperinteeseeni. Hyllylläni on rivissä 17 kirjallista ajatuksia teinivuosilta. Ne vuodet, jolloin tunnetilani heitteli eniten, saivat aikaan tunnekouhuja ja pohdintoja todella monen kirjan verran. Silloin kirjoitin englanniksi ja nuo kirjat ovat täynnä välillä niin synkkää tekstiä, etten itsekään vielä pysty niitä lukemaan. Joskus ihmettelin ääneen miksi se tekee niin pahaa lukea omia kirjoituksiaan muutaman vuoden takaa ja sitten tajusin, että sellainen vaatii etäisyyden ottamista. Jos olet vielä liian lähellä sitä kaikkea - et pysty käsittelemään niitä asioita toistamatta tunnekuohuja uudessa muodossa. Kyllä minä ne aion vielä lukea läpi, mutta en vielä.

Alkupään kirjat kertovat siitä kuinka harrastin kilpauintia Suomessa ja ihastelin vähän väliä uusiin poikiin, mutta ihastusta pidemmälle ei koskaan päästy. Sitten siirryn siihen vaiheeseen, jossa olen 14-vuotta ja asun USA:ssa. Tuohon aikaan kirjoittelin Suomeen kavereille todella paljon kirjeitä, joten kaikki ajatukseni eivät valitettavasti noiden kirjojen sivuilta löydy. Mutta paljon sieltä löytyy, mm. se selkeä tieto, ettei sieltä löytynyt ainuttakaan sellaista kaveria, jonka kanssa olisin todella tuntenut olevani ja ajattelevani samalla lailla. Kavereita oli, mutta sisimmät ajatukseni jaoin silti niin paljon mielummin päiväkirjalleni kuin heille. Viimeiset kirjat ennen paluuta Suomeen sisältävät paljon, liian paljon, teiniangstia ja masentavia kirjoituksia. Jonnekin ne oli purettava, sillä muuten olisin haljennut kahtia.

Suomeen paluu, rakastuminen ja uusien kavereiden löytäminen taisivat elvyttää minut takaisin henkiin. Vielä vuoden parin verran kirjoittelin runoja, sillä matkan varrelle sattui poikaystävän parhaan ystävän itsemurha ja siitä seurannut suruaika. Jossain vaiheessa jäivät pois mustat vaatteet, metalli, runot ja angstaaminen. Ja siinä vaiheessa tuntui, ettei paperille saanut ilmaistua enää juuri mitään. Kaikki tunteet ja tapahtumat tuli jaettua jonkun toisen ihmisen kanssa. Yliopistoon siirryttyäni ei ollut enää äidinkielen tunteja - ei pakollisia aineita, luovan kirjoittamisen kursseja tai muutakaan. Jos halusi itseilmaisua jatkaa, oli sille löydettävä täysin oma fooruminsa. Ja kirjallisessa muodossa löysin sen vihdoin marraskuussa viime vuoden puolella ensin Livejournalista, sitten täältä Blogspotista.

Nuorempana suunnittelin julkaisevani nuo 17 jonain päivänä. Nyt en enää ole niin varma. Nyt kuitenkin kirjoitan julkisesti tätä uudempaa elämääni.

Niin, kirjoitan kyllä, mutta en luovasti. Kirjoitan vain, mitä tapahtuu, mitä tunnen ja mitä ympäriltäni havaitsen. En väännä sitä runomittaan, mutta jo pelkästään se, että kirjoitan - auttaa. Saanpahan ääneni taas kuuluviin, omiin korviini ainakin. Ehkä jonain päivänä tulostelen kaikki nettipäiväkirjoitukseni ja teen niistä 18:nen kirjan tuonne hyllylle. Se olisi kovin erilainen kirja. Paljon positiivisempi, siitä vihjaava, että olen alkanut löytää paikkani. Kirja siitä, että jokapäiväisessä elämässä on monenlaisia sävyjä ja että minä olen se, joka rakennan siitä sellaisen kuin tahdon. Ehkä jonain päivänä alkaa taas sanani taittua runomittaan, mutta toivottavasti silloin kirjoitan jostain tunteet positiivisesti vapauttavasta.