Kävimme eilen M:n kanssa kiertämässä Helsinki Bike Show -tapahtuman Kaivopuiston rannassa. Oli muuten uskomattoman hieno puisto itse Kaivopuisto; iso, paljon nähtävää, paljon vanhoja komeita puita ja kukkulalta maisemat merelle ja kaupunkiin. Itse Bike Show oli ihan rannassa vähemmän komealla paikalla. Näyttelyssä oli paljon tuunattuja pyöriä näytillä, kaikki kisailemassa palkinnosta kolmessa eri luokassa.
Muuten se tuntui ihan kuin miltä vain tapahtumalta, mutta se, että siellä pyöri todella paljon pyöräjengiläisiä (Cannonball MC, Diablo MC ja muutamasta muusta klubista) teki siitä erikoista, ehkä jopa jännittävää. Näyttelyalueella parveili valtavan kokoisia pahiksia, jotka olivat tosi räheän näköisiä ja osaa oli myös kiva katsoa (minulla on joku juttu pitkähiuksisiin miehiin). Useilla oli pitkä parta, jota näin muutaman sukivan kävellessään, ja osa oli kietonut partansa kuminauhalla kiinni. Olivat kyllä kieltämättä sen näköisiä, ettei heille paljon vittuiltaisi ja pelonsekaisin tuntein mietin olisiko joku ko. tyypeistä jopa tappanut joskus. En haluaisi tietää.
Mieleenpainuvin sattuma koko näyttelystä oli, kun yksi lähes kaksimetrinen lihaksikas pahis kantoi todella nuorta poikaansa (max 2v) sylissään ja poika vaikersi jotain niin isän kommentti siihen oli tyly "Noh, mikäs nyt vituttaa?" Melkoista tapakasvatusta, sanon minä.
Näyttelyssä oli valtavan hienoja pyöriä, joiden eteen oli selkeästi vuodatettu paljon hikeä, tuskin verta sentään verta, ja vaadittu paljon kärsivällistä säätämistä. Yksi, josta pidin ehkä eniten, oli custom pyörä, josta tuli mieleeni eräs vanha leffa, jota en tietenkään nyt pysty muistamaan. (Kysyn M:ltä mikä se elokuva oli, kun hän herää.) Olisi kiva saada oma moottoripyörä, mutta empä usko, että alkaisin sitä hirveästi muuntelemaan...taitoni loppuisivat kovin lyhyeen.
Moottoripyöräily on sinänsä hassu harrastus, että sen piiriin kuuluu niin kovin monenlaisia ihmisiä. On moottoripyöräkerholaisia, joita kukanenkin alitajunnassaan pelkäisi jos napit vastakkain joutuisi. On keräilijöitä, vanhaa kansaa kenties suuri osa, jotka kerääävät esim. sodan aikaisia moottoripyöriä eli museokamaa, ja pörryyttelevät rauhallista tahtia kesäiltoina kokoontumisajoihin ihailemaan toisten harrastajien pyöriä. On nuoria hurjapäitä, jotka keulivat minkä ehtivät, ja hakevat rajojaan niin temppujen kuin välillä myös ajonopeuden suhteen. Sitten tulee suuri määrä miehiä ja naisia nuoresta vanhaan, jotka ajavat customia tai tavallisia katupyöriä liikennesääntöjen mukaisesti, käyvät ajelemassa lähiympäristössä lenkkejä ihaillen luontoa ja maisemia yleensä ja ajoittain tekevät pidemmänkin reissun kenties Viroon, kenties jonnekin etelä-eurooppaan.
Väkeä harrastuksen parissa piisaa ja muutaman ryhmän takia myös nuo viimeisimmän ryhmän harrastajat joutuvat ajoittain huonoon valoon. Viimeisin ryhmä lienee kuitenkin kaikista suurin ja siihen kuulumme minä ja M, useampi kaverimme ja työpaikaltanikin olen bongannut muutaman. Anoppinikin on appiukkoni kanssa tällä hetkellä ajamassa Saksan suunnalla ja heille moottoripyöräily on vuosikymmeniä kestänyt harrastus. Jotain yhteenkuuluvuuden tunteesta motoristien kesken kertonee se, että edelleen he nostavat toisilleen kättä liikenteessä niin liikennevaloissa kuin maantiellä vaikka harrastajia löytyy jo valtavat määrät. Ehkäpä Harrikalla ajaville jengiläisille en nostaisi kättä, sillä ihan hirveästi yhteenkuuluvuutta en heitä kohtaan tunne, mutta muille ehkä nostankin. :)
Tunnisteet: Helsinki, moottoripyörä
