Wake up and smell the coffee...

Pyöräilen joka aamu 9,2km töihin. Pyöräilyreittini kulkee eduskuntatalon ohi, radan vartta mäkeä ylös, suloisen maisemakahvilan ohi (maisemat vesistön yli Finlandia-talolle ja Ooppera-talolle), radan yli laudoitettua siltaa (tuntuu yllättävän mukavalta renkaiden alla), ylös Wallinkadulle, pitkin ruuhkaista Sturenkatua. Erityisesti hurmaava yksityiskohta matkassa on, että jossain vaiheessa nenään virtaa kahvin tuoksua; joskus vahvempi kahvin tuoksu, joskus enemmän mausteinen. Meni muutama päivä ennen kuin huomasin, että reittini todellakin menee Meiran ja Saludon tehtaan vierestä ja sinänsä koko Kallio voi hyvänä (?) päivänä tuoksua kahvilta. Lisättäköön vielä, että ei työmatkani ole siltäkään osalta hassumpi, kun palaan töistä ja liu'un Ruoholahdesta Lauttasaaren sillalle pyörällä, näen merta kumpaankin suuntaan ja vastakkaisella rannalla purjelaivoja satamassa ja komeahkon sillan oikealla. Ei hassumpaa, ei lainkaan hassumpaa.

Uuteen asuntoon muuttamisen myötä työmatka kutistuu 1,9 kilometriin ilman kivoja maisemia, joten pitää nauttia nyt vielä pari viikkoa tästä täysin siemauksin.

Kaikuja menneisyydestä

Löysimpä tällaisen hassun vanhan postauksen livejournal-ajoilta eli joskus kun vielä asuin Hervannassa ja työskentelin Tapsantorilla, joten pistämpä sen taas jakoon:

"Kauhee kiire panemaan.

Eilen kassallani sattui hassu incidentti. Sattui olemaan hiljainen hetki ja siihen syöksähti sellainen about 24-vuotias nuori mustatukkainen neiti. Hän oli ostamassa vain yhtä kortsupakettia, tunki sen melkein käteeni ja ennen kuin ehdin siitä edes ottaa viivakoodia, oli tunkemassa rahoja käteeni. Ajattelin, että joko tämä neiti on ensimmäistä kertaa elämässään ostamassa kortsuja tai sitten sillä on ihan saatananmoinen kiire panemaan. Jälkimmäinen ajatus minua sillä hetkellä vakuutti enemmän, sillä niin kauhea kiire hänellä oli. No, naputtelin siinä summan, että sain annettua vaihtorahan ja tyttö oli jo käsi ojossa ottamassa niitä vastaan ennen kuin minulla oli antaa niitä. Mielessäni vaan mietin, että jo on outo tapaus. Rahat saatuaan tyttö lähti vauhdilla pois, mutta törmäsi yhteen työntekijäämme, joka ei antanut hänen mennä. Tyttö riuhtoi ja rimpuili vastaan ja sillä aikaa minä soitin vartijalle. Vihdoin P sai pidäteltyä tytön niin, että hänet saatiin vietyä takakoppiin juttusille.

Kävi ilmi, että tyttö oli tunkenut käsilaukkuunsa 5 pakettia kortsuja ja kaksi pulloa siideriä. Niin kuin huh huh. Siinä vastaan rimpuillessaan hän näytti kyllä joko siltä, että oli humalassa tai sitten jossain muissa aineissa. Takahuoneessa vartija ja P olivat nauraneet kortsujen löytyessä naureskelleet, että kuinkahan monta miestä sitä tyttöä on housut kintuissa odotellu, kun noin paljon kortsuja on täytynyt niin hirveellä kiireellä saada. Joo-o, voi tyttöparkaa. Veikkaampa, ettei ehkä paneta enää niin paljon, kun on joutunut ensin poliisin kanssa asiaa selvittelemään. Tai eihän sitä tietenkään tiedä millaisia virkamiehiin tai varastamiseen liittyviä fetissejä hällä on.

Surkuhupaisa ilopilkku illassamme."

While you were sleeping

Ymmärrän ihan täysin niitä ihmisiä, jotka vihaavat jäähyväisiä. On paljon helpompaa lähteä ilman sitä viimeistä hetkeä kasvokkain, jolloin tunteet nousevat pintaan ja tilanteesta on käveltävä pois kyyneleet poskia pitkin valuen. On niin kovin paljon helpompaa lähteä, kun toinen nukkuu. Silloin ei tarvitse sanoa mitään. Voi peseytyä, pukea, katsoa viimeisen kerran rauhallisesti nukkuvaa ja lähteä ovesta kiireen saattelemana aamuun ja sännätä elämään toisaalle, toista arkea, toista elämää. On huomattavasti vaikeampaa tietää, että tunnin päästä toinen lähtee, suutelee, kietoo viimeiseen halaukseen, heilauttaa kättä, kääntyy kulmalta ja katoaa.

Vaikkakin vain viideksi päiväksi.

Moottoripyörän pärinää ja lieveilmiöitä

Kävimme eilen M:n kanssa kiertämässä Helsinki Bike Show -tapahtuman Kaivopuiston rannassa. Oli muuten uskomattoman hieno puisto itse Kaivopuisto; iso, paljon nähtävää, paljon vanhoja komeita puita ja kukkulalta maisemat merelle ja kaupunkiin. Itse Bike Show oli ihan rannassa vähemmän komealla paikalla. Näyttelyssä oli paljon tuunattuja pyöriä näytillä, kaikki kisailemassa palkinnosta kolmessa eri luokassa.

Muuten se tuntui ihan kuin miltä vain tapahtumalta, mutta se, että siellä pyöri todella paljon pyöräjengiläisiä (Cannonball MC, Diablo MC ja muutamasta muusta klubista) teki siitä erikoista, ehkä jopa jännittävää. Näyttelyalueella parveili valtavan kokoisia pahiksia, jotka olivat tosi räheän näköisiä ja osaa oli myös kiva katsoa (minulla on joku juttu pitkähiuksisiin miehiin). Useilla oli pitkä parta, jota näin muutaman sukivan kävellessään, ja osa oli kietonut partansa kuminauhalla kiinni. Olivat kyllä kieltämättä sen näköisiä, ettei heille paljon vittuiltaisi ja pelonsekaisin tuntein mietin olisiko joku ko. tyypeistä jopa tappanut joskus. En haluaisi tietää.

Mieleenpainuvin sattuma koko näyttelystä oli, kun yksi lähes kaksimetrinen lihaksikas pahis kantoi todella nuorta poikaansa (max 2v) sylissään ja poika vaikersi jotain niin isän kommentti siihen oli tyly "Noh, mikäs nyt vituttaa?" Melkoista tapakasvatusta, sanon minä.

Näyttelyssä oli valtavan hienoja pyöriä, joiden eteen oli selkeästi vuodatettu paljon hikeä, tuskin verta sentään verta, ja vaadittu paljon kärsivällistä säätämistä. Yksi, josta pidin ehkä eniten, oli custom pyörä, josta tuli mieleeni eräs vanha leffa, jota en tietenkään nyt pysty muistamaan. (Kysyn M:ltä mikä se elokuva oli, kun hän herää.) Olisi kiva saada oma moottoripyörä, mutta empä usko, että alkaisin sitä hirveästi muuntelemaan...taitoni loppuisivat kovin lyhyeen.

Moottoripyöräily on sinänsä hassu harrastus, että sen piiriin kuuluu niin kovin monenlaisia ihmisiä. On moottoripyöräkerholaisia, joita kukanenkin alitajunnassaan pelkäisi jos napit vastakkain joutuisi. On keräilijöitä, vanhaa kansaa kenties suuri osa, jotka kerääävät esim. sodan aikaisia moottoripyöriä eli museokamaa, ja pörryyttelevät rauhallista tahtia kesäiltoina kokoontumisajoihin ihailemaan toisten harrastajien pyöriä. On nuoria hurjapäitä, jotka keulivat minkä ehtivät, ja hakevat rajojaan niin temppujen kuin välillä myös ajonopeuden suhteen. Sitten tulee suuri määrä miehiä ja naisia nuoresta vanhaan, jotka ajavat customia tai tavallisia katupyöriä liikennesääntöjen mukaisesti, käyvät ajelemassa lähiympäristössä lenkkejä ihaillen luontoa ja maisemia yleensä ja ajoittain tekevät pidemmänkin reissun kenties Viroon, kenties jonnekin etelä-eurooppaan.

Väkeä harrastuksen parissa piisaa ja muutaman ryhmän takia myös nuo viimeisimmän ryhmän harrastajat joutuvat ajoittain huonoon valoon. Viimeisin ryhmä lienee kuitenkin kaikista suurin ja siihen kuulumme minä ja M, useampi kaverimme ja työpaikaltanikin olen bongannut muutaman. Anoppinikin on appiukkoni kanssa tällä hetkellä ajamassa Saksan suunnalla ja heille moottoripyöräily on vuosikymmeniä kestänyt harrastus. Jotain yhteenkuuluvuuden tunteesta motoristien kesken kertonee se, että edelleen he nostavat toisilleen kättä liikenteessä niin liikennevaloissa kuin maantiellä vaikka harrastajia löytyy jo valtavat määrät. Ehkäpä Harrikalla ajaville jengiläisille en nostaisi kättä, sillä ihan hirveästi yhteenkuuluvuutta en heitä kohtaan tunne, mutta muille ehkä nostankin. :)

Purjehtimassa pois arjen todellisuudesta

Minun sister-in-law (kertokaa pliis mitä se on suomeksi) oli täällä pari päivää pääsykokeissa ja yöpyi luonani. Se oli kyllä mukavaa vaihtelua. Toisena iltana talsimme ilta-auringossa saaren rantoja pitkin ja päädyimme eräälle todella rauhalliselle kalliolle, mistä oli maisemat merelle saaristoon ja useita purjeveneitä näkyi seilailemassa. Juuri kun pääsimme kalliolle seisomaan, pamahti ase jossain ja säikähdimme aivan hirveästi. Ihan rannassa oli nimittäin sorsia ja vähän matkan päässä joutsenia. Ensimmäinen reaktio oli, että ei juma, ampuuko täällä joku lintuja ja että kohta lähtee henki. Toinen reaktio oli, että joku ampuu, kun olimme yksityisalueella (poliisien lomamökki vieressä). Nopeita reaktioita kyllä ja meni hetki, että tajusi, että noin 100m päässä rannasta kellui vene kiinnitettynä paikalleen ja sieltä oli luultavasti juuri ammuttu - ilmaan. Käynnissä oli nimittäin purjehduskilpailu ja voittaja oli juuri saapunut maaliin.

Istuskelimme auringossa, ihailimme merimaisemia ja seurasimme puuduttavaa purjehduskilpailua (veneet etenivät etanavauhtia) ja emme voineet kuin päivitellä sitä kuinka voi olla mahdollista, että asuu kiven heiton päässä Helsingin keskustasta, mutta kun kävelee kilometrin niin yhtäkkiä onkin aivan järjettömän kauniissa luonnon maisemissa, merta ja saaristoa ympärillä - aivan kuin olisi jossain toisaalla, jossain todella kaukana kaupungista.

Asuntoesittely

Asuntoa ostettaessa ostaja on kuningas. Jos ostaja ei maksa niin myyjä joutuu laskemaan hintaa ja myymään halvemmalla. Asunnon vuokrausbisneksessä pääkaupunkiseudulla on totisesti vuokranantajilla kuningasasema. Kävin maanantaina katsomassa asuntoa, jonka esittelyyn sattui samanaikaisesti tulemaan neljä muutakin henkeä. Vaihtari, työtön, opiskelija (töissäkäyvä) ja minä.

Se että muita tuli samalla niin monta oli sekin vähän hassua, mutta hassumpaa oli se, että oikeasti esittelyssä tuntui siltä ettei asuntoa esitelty vaan meitä vuokralaisia haastateltiin. Esimerkiksi kihlasormukseni nähtyään vuokraisäntä kysyi "Ahaa, sinulla on sormus kädessä...kuinkas iso perhe tänne on kanssasi muuttamassa?" Olin ihan varma, että vaikka kuinka tuossa selittelisin niin mönkään menisi vastaus. Muutkin tyypit vaikuttivat mukavilta ja hirmuisen kovasti vakuuttelivat tarvetta saada ko. kämppä. Oikeasti koko tapahtuma oli ns. "kilpaperseennuolemista", sillä käytännössä jokainen vain kehui itseään ja suostui kertomaan ties mitä vakuuttaakseen vuokraisännät. Amazing. "Aijaa, olet työttömänä, haetko silti töitä?" "Rellestättekö te paljon?" "Kauanko aiotte asua tässä?" "Kuka teistä haluaa tätä kämppää erityisen paljon?"

Katsottuani kämpän läpi ja kerrottuani nuo detaljit elämästäni ventovieraiden edessä, päätin lähteä bussilla keskustaan, koska minun ei olisi mitään järkeä jäädä tappelemaan asunnosta...jos ei asuntoa saisi niillä tiedoilla mitä annoin niin silloin ei saisi - so what, life goes on. Meille sanottiin, että he päättävät vajaasta kahdestakymmenestä hakijasta kenelle asunto menee torstaihin mennessä ja pistävät kaikille mailin saivatko kämppää vai ei. Eilen, tiistai-iltana minulle tuli maili, että he olivat päättäneet tarjota asuntoa minulle. Olin ihan epäuskoinen, että he päätyivät minuun, vaikka minulla on myös asunto Tampereella ja mies yhtä lailla.

Ilmeisestikin vaa'assa painoi niin vahvasti se, että olen vakitöissä ja tuskin hirveä rellestäjä, että ties mitkä muut asuntoa ehdottomasti myös tarvitsevat henkilöt jäivät kakkossijalle. Toki olen onnellinen, että sain itse ko. kämpän, mutta toisaalta en pidä valintaa reiluna niiden muiden kannalta. Mutta olihan se vuokranantajan kannalta turvallinen valinta! (Vaikka en tiedäkään miten kauan oikeasti asunnossa tulen asumaan! Eipä silti, ei sitäkään tiedä milloin siihen putkiremontti pasahtaa päälle, joten ehkäpä heilläkin oli taka-ajatus ettei tulisi liian epätoivoista ja liian vakinaista asukkia??)

Tänään kävin allekirjoittamassa sopimuksen kahvikupposen äärellä. Mukavia ihmisiä, ei siinä mitään. Se "haastattelu" vain pisti ihmettelemään koko yksityiseltä vuokraamisen ajatusta. Aiemmin olen vuokrannut vain TOASilta eli opiskelija-asuntosäätiöltä, joka ei paljon tuloja tai lemmikkejä ja biletystottumuksia kysellyt. Helsinki on uutta täynnä.